| UUTUUSKIRJA 2025 - Kartanoiden ja huviloiden Laajasalo. Osa 2. Klikkaa lisätietoja! |
Laajasalon ja Tammisalon kanavien historia on muuttanut
Tässä osoitteessa aiemmin ollut Laajasalon ja Tammisalon kanavien historia löytyy nykyisin kahdesta kirjasta:
1) Vanhempi, laajempi ja lähdeviitteellinen versio on Jan Strangin teoksessa Tammisalo - paratiisi meren äärellä (Helsinki : Tammisalolaisten yhdistys, 2001. – ISBN 952-91-2928-9). Teksti alkaa kirjan sivulta 202.
2) Uudempi lyhyempi, hieman täydennetty versio on Jan Strangin teoksessa Kartanoiden ja huviloiden Laajasalo. Osa II. (Helsinki : Antiikki-Kirja, 2025. – ISBN 978-951-98135-6-1). Teksti alkaa kirjan sivulta 298.
Tällä nettisivulla on ensin mainittuun tekstiin sisältyvä kuvaus isonvihan aikana, kesäkuun 1713 alussa käydystä merikahakasta.
Kontra-amiraali Botsis ja kapteeni Mijushtshik laivoja polttamassa
Helsingin polttaminen toukokuussa 1713 - isonvihan historiaa
Kerran on Tammisalonsalmi ollut sotatapahtumissakin osallisena. Tämä tapahtui liki kolmesataa vuotta sitten, isonvihan aikana. Tarkka ajankohta oli kesäkuun neljäs päivä vuonna 1713 aamuyöstä. Tapahtumien kulku ja tausta oli seuraava:
Suurta pohjan sotaa oli sodittu jo yli kymmenen vuotta. Ajan tavan mukaan sotaa käytiin pääasiassa kesäisin. Talvet kerättiin voimia. Näin meneteltiin myös vuonna 1713. Keväällä jäiden lähdettyä kiirehtivät Venäjän ja Ruotsin laivastot kilvan Suomenlahdelle sotimaan. Venäläiset tulivat Pietarista ja ruotsalaiset - joukossa paljon suomalaisiakin - Etelä-Ruotsin Karlskronasta. Kummankin määränpäänä tuntui aluksi olevan Helsinki.
Helsinki käsitti tuolloin vain nykyisen Kruununhaan kaupunginosan. Suomenlinnaa ei ollut. Kaupungin turvana oli jonkin verran varusväkeä kenraali Armfeltin johdolla. Satamassa ei ollut sotalaivoja, mutta kuten jo on mainittu niitä oli tulossa. Vara-amiraali Lillian johtama Ruotsin Suomenlahden laivasto oli matkalla ja ehtisi Helsinkiin toukokuun 12. päivänä. Vaan venäläiset tulivat muutamaa päivää aikaisemmin - etujoukko toukokuun 8. ja loput kahtena seuraavana päivänä.
Venäläiset liikkuivat keveillä kaleereilla (soutulaivoilla). Raskaita tykkejä kuljettamassa oli muutama proomu. Suuria aluksia ei ollut mukana, mutta kaleereita oli kymmenittäin. Operaatiota johti laivaston komentaja, kenraali-amiraali Apraksin. Mukana oli myös itse tsaari Pietari Suuri. Laivasto kokoontui "puolenpeninkulman päässä kaupungista olevan Marskärin luona" [tarkoittanee joko Tammakaria eli Märaskäriä ulkomerellä puolen peninkulman päässä kaupungista tai Salmisaarta eli Marholmenia Lauttasaaren itäpuolella kolmannes peninkulman päässä kaupungista] - Tammisalon vesillä ei tuolloin purjehdittu. Toukokuun 10. venäläiset hyökkäsivät kaupunkiin - Pohjoissatamaan ja Eteläsatamaan. Kiivaita taisteluja käytiin. Venäläiset lähettivät "desantteja" nousemaan maihin Hietalahdelle vastustajansa selustaan. Kaupungin puolustajat huomasivat asemansa toivottomaksi. Jotta venäläiset eivät olisi saaneet haltuunsa Helsingissä olleita elintarvikevarastoja, eivätkä olisi voineet tehdä kaupungista tukikohtaa sisämaahan suuntautuville hyökkäyksilleen, päättivät kenraali Armfelt, maaherra Creutz ja pormestari Tammelin sytyttää Helsingin tuleen. Pääosin puusta rakennettu kaupunki roihusi pian ilmiliekeissä. Suomalainen sotaväki perääntyi Porvooseen, asukkaat minne kykenivät - monien kerrotaan paenneen Turkuun.
Helsingin valloituksesta haaveillut tsaari Pietari näki kaupungin roihuavan edessään. Palava ja pian kyteväksi tuhkaksi muuttuva Helsinki ei tsaaria enää kiinnostanut. Jo seuraavana päivänä hänen laivastonsa lähti Helsingistä kohti Porvoota. Poistumiseen vaikutti myös venäläisten haluttomuus kohdata Helsinkiin kohta saapuva Ruotsin laivasto. Sen suuret linjalaivat - kussakin satoja miehiä ja molemmat laidat kahdessa kerroksessa tykkejä täynnä - herättivät pelkoa. Ruotsin laivasto saapui palaneen Helsingin edustalle 12.5.1713 ja asettui ankkuriin Kruunuvuoren selälle.
Porvooseen siirtyneet venäläiset nousivat siellä maihin. He sijoittivat sinne myös jonkin verran sotaväkeä ja linnoittivat itselleen pienen tukikohdan Porvoon itäpuolelle Pernajan Tervikiin - Koskenkylän edustalle. Molempien armeijoiden välinen sotiminen jatkui nyt pääosin maissa.
Kontra-amiraali Botsisin suunnitelma
Toukokuun lopulla tsaari määräsi Venäjän kaleerilaivaston komentajan, kontra-amiraali eli "schoutbynacht" (kuten tuolloin käytössä ollut hollantilaisperäinen titteli virallisesti kuului) Ivan Botsisin tarkkailemaan Helsinkiin jäänyttä Ruotsin laivastoa. Käyttöönsä Botsis sai 27 "skampavei" tyyppistä kaleeria. Skampaveit olivat noin 20 metriä pitkiä, yleensä 10-15:llä airoparilla ja kahdella purjeella varustettuja keveitä aluksia. Kuhunkin mahtui noin 50 miestä. Aseistuksena oli yksi tykki ja sotilailla kiväärit. Alusten syväys oli vajaa metri ja niiden nopeudeksi soudettaessa on mainittu kuutisen solmua - eli noin 10 km tunnissa.
Botsis saapui ensin aivan Helsingin lähettyville ja lähetti kolmeen eri otteeseen tiedustelijoita tarkkailemaan ruotsalaisten voimia ja asemia "saarten [Santahamina, Laajasalo?] ja luotojen yli sekä salmien läpi". Tämän jälkeen hän asettui laivoineen Östersundomin edustalla olevan saaren luokse, koska "sen alapuolella on kylä ja voi siellä ilman vaaraa paistaa leipää sotilaille".
Toukokuun 29. päivänä Botsis kirjoitti havainnoistaan tsaari Pietarille. Hän kertoi nähneensä Helsingin edustalla kahdeksan kaksikantista linjalaivaa, yhden fregatin ja yhden "snjavan" eli yhteensä kymmenen sotalaivaa. Laivojen mastoissa liehuvien lippujen perusteella hän saattoi myös kertoa, että yhdessä linjalaivassa oli vara-amiraali ja kahdessa kommodorit. Lisäksi hän kertoi satamassa olleen viisi rahtilaivaa, "flöittiä, kaikkein suurinta tyyppiä". Flöittien lastina hän arveli olevan Ruotsin maa-armeijan muonavarastojen. Hän kertoi Helsingin yhä kytevän ja arveli, sen perusteella, että maissa ei ollut joukkoja.
Botsis pyysi tsaarilta lupaa saada käydä polttamassa satamassa olevat rahtilaivat. Hän arveli täten voivansa tehdä suuren haitan ruotsalaisten sotaponnisteluille. Hänen mukaansa "jos onnistumme polttamaan heidän muonavarastonsa niin se tulee olemaan [ruotsalaisten ylipäällikön] kenraali Lybeckerin loppu". Botsis vakuutti onnistuvansa tehtävässä, kunhan hänelle toimitettaisiin laivojen sytyttämiseen tarvittavia "keinotekoisia tulia", pommeja, "tolbuhinin lodkia" [= veneitä] ja muita välineitä. Botsis tuntui suuresti luottaneen keveiden skampaveidensä ja lodkiensa kykyyn pärjätä niitä yli kymmenen kertaa suuremmille ruotsalaislaivoille. Ruotsalaisten tykkitulivoima oli ylivoimainen - yhdessä ruotsalaislaivassa lienee ollut enemmän tykkejä kuin Botsisin 27:ssä skampaveissä yhteensä. Suuret purjelaivat olivat kuitenkin saaristo-oloissa kömpelöitä ja tämän varaan Botsis laski. Hän ilmoitti tsaarille ettei kaivannut enempää vahvistusta, koska "vihollisella ei ole mitään pieniä laivoja ja veneensä se pitää linjalaivoissaan, selvää on että he pelkäävät meidän skampaveitämme".
Botsis kirjoitti myös löytäneensä "uuden uoman" Helsinkiin ja tarkkailleensa ruotsalaisia sen läpi: "En halunnut näyttäytyä sen [väylän] suulla, jotta vihollinen ei asettaisi sinne lujaa vartiota ja siten tekisi tyhjäksi suunnitelmiamme". Botsisin kuvauksissa ei esiinny paikannimiä, koska vasta paikalle saapuneille venäläisille seudun nimistö oli tuntematonta. Tapahtumien myöhempi kulku paljastaa kuitenkin, että tämä Botsisin uusi uoma oli Tammisalon pohjoispuolitse kulkenut vesireitti eli Tammisalonsalmi, ruotsalaisissa lähteissä tuolloin Herttoniemen virraksi tai Herttoniemen salmeksi kutsuttu.
Rahtilaivoja polttamaan Botsis ehdotti 20:tä lodkaa ja 300:aa miestä. Tehtävän johtoon ehdotetut ja paikalla tiedustelemassa olleet upseerit toimittivat Botsisin kirjeen tsaarille. He saattoivat näin suullisesti täydentää Botsisin kirjeessään esittämiä tietoja.
Tsaari vastasi Botsisille käskemällä ryhtyä toimeen. Hän salli kuitenkin korkeintaan kymmenen lodkan käyttämisen ja kehotti toimimaan yöllä. Sytyttäjien paluureitin turvaamiseksi hän kehotti sijoittamaan "matalikon läpi johtavan väylän eteen" muutaman lodkan tai mikäli mahdollista myös skampavein. Ohjeeksi tuli myös, että sytytettävien laivojen luota ei pitäisi kiiruhtaa pois ennen kuin kaikki varmasti olivat syttyneet, mutta jos tässä oli onnistuttu niin lupa oli - paon onnistumisen sitä vaatiessa - soutaa rantaan, rikkoa veneet ja paeta maitse. Vastauskirjeen, jossa hyökkäyskäsky annettiin, olivat 1.6.1713 allekirjoittaneet sekä tsaari Pietari että laivaston komentaja kenraali-amiraali Apraksin.
Hyökkäys Tammisalonsalmen kautta Helsinkiin
Myöhään illalla 3.6.1713 Botsisin laivasto nosti ankkurinsa Östersundomin edustan asemapaikassaan ja lähti kohti Helsinkiä. Mukana oli 27 skampavejtä ja ne 19 lodkaa, jotka Botsisille oli varta vasten toimitettu laivojensytyttämistehtävää varten. Kussakin lodkassa oli 10-15 miestä. Botsis kertoo saapuneensa Helsingin edustalle ja katsoneensa kallioisten saarten läpi vihollisen asemia. Arvatenkin katselu on tapahtunut Hevossalmen läpi, jonka itäpuolisille vesille Botsisin laivasto oli pysähtynyt.
Varsinaista tehtävää täyttämään lähetettiin kymmenen venettä. Tehtävän johtoon määrättiin viisi upseeria. Kukin sai komentoonsa kaksi venettä ja tehtäväkseen sytyttää yhden satamassa olleista rahtilaivoista. Operaation johtoon määrätyt upseerit olivat kapteeni Mijushtshik, kapteeni Radishtshev Kazanin rykmentistä, luutnantit Kulebakin ja Rozhnov Botsisin omasta pataljoonasta sekä luutnantti Obuhov Saaristorykmentistä. Kapteeni Mijushtshik oli määrätty paitsi omien kahden veneensä päälliköksi myös koko sytyttämisoperaation johtajaksi. Sytyttäjien avuksi komennettiin yhdeksän lodkan kanssa majuri Levashov.
Sytytettävistä flöiteistä neljä oli ankkurissa Katajanokan pohjoispuolella ja yksi eteläpuolella. Botsisin tekemän piirroksen mukaan ruotsalaisten sotalaivoista seitsemän oli ankkurissa rivissä Susisaarten [= Suomenlinnan] ja Katajanokan välillä. Kolme sotalaivaa oli Susisaarten salmissa. Ruotsalaislähteiden mukaan laivat oli sijoitettu Helsinkiin johtavien "eteläisten ja itäisten" väylien suulle.
Mijushtshikin lodkaosasto saattajineen saapui Vartiokylän lahdelle ja Tammisalonsalmen suulle. Myös Botsis itse oli saattajien mukana, seuraten saattuetta salmen läpi - mahdollisesti Porolahdelle tai Tiiliruukinlahdelle asti. Tammisalonsalmi oli jo tuolloin matala. Raportissaan Botsis kertoo tulleensa salmen läpi kello "neljännestä yli puolenyön vedenkorkeuden ollessa hyvä". Toisaalta hän kertoo, että - noin tuntia myöhemmin - vettä oli vallinneen voimakkaan itätuulen johdosta vain puoli jalkaa. Hän ei missään kohtaa raportissaan mainitse, että veneitä olisi tarvinnut hinata salmen läpi. Osaston eteneminen on ollut niin nopeaa, että mihinkään aikaa vievään hinaamiseen ei ole ollut mahdollisuuksia. Botsisin paikalta piirtämään karttaluonnokseen on väylän syvyydeksi merkitty kaksi jalkaa (n. 60 cm).
Ruotsalaisten lähteiden mukaan venäläiset hinasivat veneensä salmen läpi - niinpä sotakomissaari Frisiuksen mukaan "vihollinen oli vetänyt itsensä kaleereineen yli aivan epätavallisesta paikasta, näihin aikoihin yleensä kuivuneena olleesta salmesta". Botsisin oman kertomuksen valossa veneiden hinaaminen ei vaikuta todennäköiseltä. Ruotsalaisten kertomus veneiden hinaamisesta voi olla tarkoituksella kehitelty jälkikäteisselittelyksi sille, että yksi Helsingin sisääntuloväylistä oli jätetty vartiointia vaille.
Palattuaan saattoretkeltään Botsis asetti Tammisalonsalmen luo - ilmeisesti nykyisen Strömsin venesataman kohdalle - kuuden skampavein osaston, joka sai tehtäväkseen turvata Mijushtshikin eskaaderin paluureitin. Tätä ennen oli kenraali Golovin muutamien upseerien ja krenatöörien kanssa lähtenyt maitse "katsomaan kalliolta" laivojen sytyttämistä. Todennäköisesti he ovat sijoittuneet jonnekin Laajasalon tai Santahaminan rantakalliolle.
Kontra-amiraali Botsis kertoo seisseensä puolitoista tuntia jälkeen puolenyön skampaveinsä kannella ja nähneensä läntisellä taivaalla nousevan savupilven. Hänen laivansa oli tuolloin Laajasalon itäpuolisilla Villingin vesillä. "Pian sen jälkeen nousi toinen, kolmas, neljäs ja vihdoin viideskin savupilvi" kirjoitti Botsis. Myös muutama tykinlaukaus kuului. Kaikki viisi Helsingin satamassa ollutta flöittiä olivat syttyneet palamaan.
Mijushtshikin lodkat olivat soutaneet Tammisalonsalmesta Pohjoissatamaan. Ne olivat lähestyneet Helsinkiä saarten suojassa. Botsisin piirtämään karttaluonnokseen on Mustikkamaan ja Korkeasaaren sekä Mustikkamaan ja Kulosaaren väliset salmet merkitty väyliksi, mistä päätellen näitä on saatettu käyttää. Ruotsalainen tieto, jonka mukaan veneet tulivat "Brännön" saaren ja mantereen välisestä kapeasta salmesta, viittaa siihen, että veneet olisivat kiertäneet jopa Kulosaaren pohjoispuolitse.
Ruotsalaisten mukaan venäläisten hyökkäys tapahtui puoli yhden aikaan. Jos ruotsalaisten kello on ollut tunnin jäljessä venäläisten kellosta, niin aika täsmää Botsisin ilmoittaman savupilvien taivaalle ilmestymisajan kanssa. Tällöin Mijushtshikin eskaaderi olisi soutanut noin tunnissa ja viidessätoista minuutissa Tammisalonsalmesta Pohjoissatamaan. Aika on varmaankin riittänyt myös Kulosaaren kiertämiseen.
Savupilvet nähtyään ja laukausten äänet kuultuaan Botsis päätti, Mijushtshikin veneiden paluun helpottamiseksi, ryhtyä hämäysoperaatioon - valehyökkäykseen. Yhdeksän skampavein kanssa hän siirtyi, kuten hän kirjoitti "salmeen, jonka läpi koko laivastomme kulki". Ilmaisu tarkoittanee Venäjän laivaston kulkureittiä vajaata kuukautta aikaisemmin eli 12. toukokuuta - todennäköisesti Hevossalmea. Botsisin skampaveit näyttäytyivät Kruunuvuoren selällä oleville ruotsalaislaivoille. Laivoilleen hän antoi käskyn lyödä rumpuja hyökkäyksen merkiksi. Lisäksi ammuttiin kolme tykinlaukausta kohti ruotsalaislaivoja.
Kun ruotsalaisilla sotalaivoilla oli havaittu rahtilaivoja sytyttävät venäläiset, ryhdyttiin niillä välittömästi toimiin sotalaivojen saattamiseksi valmiuteen vastata röyhkeään hyökkäykseen. Isojen purjealusten liikkeelle saaminen keskellä yötä oli kuitenkin hidasta. Miehistö oli herätettävä, raskaat ankkurit oli nostettava, miesten oli kiivettävä raaoille purjeita levittämään, purjeet ja laivat oli suunnattava tuulen mukaan. Ennen kuin laivat olivat päässeet Mijushtshikin veneitä ahdistamaan, olivat Botsisin yhdeksän skampaveitä ilmestyneet näkyville rumpujaan lyöden ja ampuneet jo edellä mainitut kolme tykinlaukausta. Laajasalon kalliolle tapahtumaa katselemaan noussut kenraali Golovinin osastokin oli ampunut kivääreillä yhteislaukauksen. Vara-amiraali Lillia tulkitsi venäläisten aikovan hyökätä. Niinpä hän päätti jättää Mijushtshikin lodkat rauhaan ja keskittyä salmessa näyttäytyneen vihollisen torjuntaan. Suurten laivojen tykinpiippuja sojottavat kyljet käännettiin kohti Botsisin yhdeksää skampavejtä.
Ruotsalainen sotakomissaari Johan Frisius on 6.6.1713 Helsingin Vanhastakaupungista kuningas Kaarle XII:lle lähettämässään kirjeessä kuvannut polttamista seuraavasti: rahtilaivat sytytettiin sekä tulikuulilla (fyrkuhlor) että kranaateilla niin, että neljännestunnissa neljä niistä oli saatu palamaan. Laivaväki pelastautui joko veneisiin tai uimalla. Ruotsalaislaivoista tulitettiin venäläisiä, mutta heidän toimiaan ei saatu keskeytetyksi. Viidennenkin rahtilaivan hytit ja kajuutat oli ryöstetty ja laiva oli sytytetty tuleen, mutta puolustajat saivat tulen sammutetuksi. Vaan kun vieressä olleen palavan hylyn ankkuriköydet paloivat poikki, lähti hylky ajelehtimaan kohti juuri pelastetuksi saatua laivaa ja tartutti hetkessä tulen siihenkin. Niin paloi tämäkin laiva niin, että Frisiuksen sanoin "sitä ei olisi voitu estää vaikka kaikki ahkeruus ja vaiva siihen olisi uhrattu".
Rahtilaivat sytytettyään Mijushtshikin lodkat pakenivat saaria kiertäen samaa Tammisalon pohjoispuolista reittiä, mitä olivat tulleetkin. Näkyviin tulleita Botsisin skampavejtä lähinnä olleet ruotsalaislaivat aloittivat tykkitulen niitä kohti. Pian venäläislaivat kuitenkin poistuivat. Botsis kertoi viipyneensä salmessa puolisen tuntia. Hän palasi Villingin vesillä odottaneen laivastonsa pääosan luokse. Puoli tuntia myöhemmin sinne saapui myös kapteeni Mijushtshik ja kaikki hänen kymmenen lodkaansa tuoden mukanaan 22 flöiteistä vangiksi otettua hollantilaista. Venäläiset olivat menettäneet operaatiossa vain yhden krenatöörin, joka oli kuollut flöiteissä olleen väen ryhdyttyä ampumaan pistooleilla laivojensa sytyttäjiä.
Tulokset ja jatkotoimet
Sotilaalliselta kannalta operaatio oli venäläisille täysosuma. Viisi suurta kauppalaivaa oli poltettu vihollisen nenän edestä lähes ilman tappioita. Ruotsalaisten ylivoimaisen suuri laivasto oli tehty käytännössä naurunalaiseksi. Se ei ollut kyennyt vartioimaan sitä, mitä se oli vartioimassa. Operaatio muistuttaa vuotta myöhemmin tapahtunutta Riilahden meritaistelua, jossa venäläisten kevyet kaleerit lopullisesti osoittivat ylivoimaisuutensa suuria purjealuksia vastaan saaristo-oloissa käytävässä merisodassa.
Toisin kuin monia muita isonvihan taisteluita, eivät venäläiset ole tätä Botsisin operaatiota juhlineet. Asiasta on oltu kohtalaisen hiljaa. Syy lienee siinä, että sotilaallinen mestarisuoritus osoittautui pian diplomaattiseksi emämunaukseksi. Toisin kuin Botsis oli luullut ja saanut tsaarinkin uskomaan, poltetuissa flöiteissä ei ollutkaan Ruotsin armeijan muonavarastoja. Laivat eivät olleet ruotsalaisia lainkaan vaan hollantilaisia. Ne olivat tulleet Helsinkiin noutamaan parruja Hollantiin. Hollanti ei ollut sodassa mukana, vaan oli puolueeton. Se oli myös maa, jossa tsaari Pietari oli itse käynyt laivanrakennusopissa ja maa, johon hänellä ja Venäjällä oli paljon suhteita. Vaikka venäläiset selittelivätkin, että heillä oli "oikeus" polttaa laivat, koska ne olivat asettuneet "vihollislaivaston suojelukseen" ja eivät olleet "ilmoittaneet itsestään komissiolle", niin tapaus oli mitä suurimmassa määrin nolo.
Jatkotapahtumista kerrottakoon vielä seuraava: Heinäkuun puolivälin lähestyessä venäläiset olivat päässeet maasodassa niskanpäälle. Apraksin oli maa-armeijan kanssa lähestymässä Helsinkiä. Botsisin kaleerilaivasto oli Helsingin itäpuolisilla vesillä. Ruotsalaiset sotalaivat olivat yhä Helsingin redillä. Heinäkuun 12. päivänä Apraksin kirjoitti Vanhastakaupungista Botsisille pyytäen tätä lähettämään "eversti Tolbuhinin myötä veneitä ja kaksi meriupseeria, jotka tuntevat salmen, josta menivät sytyttämään flöitit". Jää arvailun varaan, mihin Apraksin tarvitsi Tammisalonsalmen tuntijoita. Emme tiedä, suunnitteliko hän Tammisalonsalmesta Vanhassakaupungissa olleelle armeijalleen huoltoreittiä ohi Ruotsin laivaston, vai tarvitsiko hän vain veneitä Vantaanjoen suun ylitykseen vai oliko hänellä muita suunnitelmia. Niin tai näin, suunnitelmia ei liene tarvinnut toteuttaa, sillä heinäkuun 15. päivä Ruotsin laivasto poistui Helsingin edustalta ja jätti kaupungin satamineen venäläisille.
(Copyright Jan Strang - tekstin käyttöön pyydettävä lupa)
Linkki Tammisaloseuran kotisivulle, jossa myydään kirjaa Tammisalo paratiisi meren äärellä
Linkki Anttiikki-Kirjan sivulle, jossa myydään kirjaa Kartanoiden ja huviloiden Laajasalo. Osa 2.