Jan Strangin merikarttatieto

Toinen korjattu ja täydennetty painos 2009. Lisäyksiä 28.11.2009. Korjattu 26.3.2010

Jan Strangin karttatieto Kanavien historia Antiikki-Kirja Jan Strang

Copyright Jan Strang 2006 & 2009.

Toiseen painokseen on lisätty runsaasti tietoja Venäjän meriministeriön hydrografisen osaston (MHO) 1800-luvulla julkaisemista Suomen rannikon kartoista.


Suomen merikartat ja vesistöjen kartoitus 1583-1950

Historiaa ja luettelo kartoista


Sisällysluettelo


Johdanto

Merikartat ovat erityiskarttoja, jotka on tarkoitettu merellä liikkujien avuksi, ohjaamaan heidät turvallisesti lähtösatamasta määräsatamaan. Tyypillisiä piirteitä, jotka tekevät kartasta erityisesti merikartan, on lueteltu seuraavassa: (Jokaisessa merikartassa jokaista näistä piirteistä ei toki ole)

Merikarttoja tehtiin välimeren maissa jo ennen kuin Gutenberg keksi kirjapainotaidon. Ensimmäinen Suomen rannikkoa kuvaava merikartta on vuodelta 1583. Se on samalla yleensäkin ensimmäinen Suomea kuvaava painettu erilliskartta. Menneinä aikoina Suomen vesiä esittävillä merikartoilla oli enemmän kysyntää kuin Suomea esittävillä maakartoilla. Tästä syystä merikarttoja myös painettiin huomattavasti enemmän kuin maakarttoja. Niinpä kun ajalta ennen vuotta 1700 tunnetaan vain yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä painettuja erityisesti Suomea esittäviä maakarttoja, niin pelkästään Suomenlahtea esittäviä merikarttoja vastaavalta ajalta tunnetaan lähes kolmekymmentä. Arvioni mukaan vielä 1800-luvun lopulla oli Suomen vesiä esittäviä merikarttoja painettu enemmän kuin Suomea kuvaavia maakarttoja.

Merikartat olivat käyttökarttoja, jotka käytössä usein kuluivat loppuun. Monet merikartat olivat myös sotalaivastojen tarkoin varjelemia salaisuuksia, jolloin niitä ei siviileille luovutettu. Mm. näistä syistä vanhat merikartat ovat usein hyvin harvinaisia. Kotimaisten kirjastojen ja arkistojen kokoelmien läpikäynnin perusteella arvioin, että ennen vuotta 1900 painetuista Suomen vesiä esittävistä merikartoista noin puolesta ei Suomessa ole tallessa yhtä ainoata kappaletta. Lukumääränä ilmaisten tämä tarkoittaa, että kotimaisista kokoelmista puuttuu kolmisensataa erilaista ensisijassa Suomen vesiä esittävää painettua merikarttaa vuosilta 1583–1900.


Kuva Jan Strang
Purjealus tulossa Villingin salmeen kesällä 2006. Kuva Jan Strang.

Copyright Jan Strang 2006

Hollantilaisten varhaiset merikartat

Painettujen merikarttojen julkaisemisen aloitti hollantilainen Lucas Waghenaer 1500-luvun lopulla. Hän oli ollut itse pitkään merillä ja monien hänen karttojensa on oletettu perustuvan omilla matkoilla tehtyihin havaintoihin. Hänen karttatuotantonsa käsitti useita Itämeren rannikon karttoja, joista kaksi kuvaa Suomen rannikkoa. Nämä ovat Suomenlahden itäpäätä kuvaava kartta vuodelta 1583 ja koko Suomenlahden kartta vuodelta 1592. Waghenaerin kartat merkitsivät suurta edistysaskelta Suomen karttakuvan kehityksessä. Hyviä ne toki eivät olleet, mutta olivat ensimmäiset kartat, jotka selvästikin jossain määrin perustuivat mittauksille ja tämän ansiosta korjasivat Olaus Magnuksen karttaan pohjautuvia vanhempia, pahasti virheellisiä käsityksiä Suomenlahden asemasta, suunnasta, muodosta ja jopa joistakin detaljeista. Ilmeistä on että Waghenaer tai se mahdollinen toinen henkilö, jonka havaintoihin Waghenaerin kartat perustuivat, oli käynyt Viipurissa, jonne hän oli purjehtinut Suomenlahden etelärannikkoa myöten Tallinnasta. Tuon reitin varrella olevat alueet on Waghenaerin kartoilla suhteellisen kelvollisesti kuvattu. Ilmeistä on, että muualla Suomessa havainnoitsija ei ollut käynyt, vaan on piirtänyt valtaosan Suomen puoleisesta rannikosta sen perusteella, mitä kotiin tultuaan on muistanut siitä, mitä Tallinnassa ja Viipurissa oli asiasta kuullut kerrottavan. Kartalla on Suomen rannikolle merkitty suuri epämääräinen saarien paljous ja joukko pahoin väärin kirjoitettuja ja väärin sijoitettuja rannikon paikannimiä. Erityisesti paikannimien sijoittelu väärään järjestykseen pitkin rannikkoa viittaa siihen, että kartat noilta osin perustuivat kuulopuheisiin eikä omiin havaintoihin. Suureksi osaksi Waghenaerin karttoihin perustuen julkaisi niin ikään hollantilainen karttakustantaja J. Blaeu vuonna 1622 ensimmäisen koko Itämeren merikartan. Pohjanlahtea siinä ei näkynyt, kuten ei sittemmin useimmissa myöhemmissäkään 1600-luvulla ilmestyneissä "koko Itämeren" merikartoissa.

Waghenaerin kartat ja mainittu Blaeun kartta tulivat muodostamaan pohjan hollantilaisten runsaalle Itämeren karttojen tuotannolle noin sadan vuoden ajan. Lukuisat 1600-luvun hollantilaiset karttakustantajat julkaisivat runsaasti koko Itämeren ja Suomenlahden merikarttoja. Ne olivat hyvin toistensa kaltaisia. Sadan vuoden aikana niihin tuli vain harvoja parannuksia. Suomen rannikon kuvauksen osalta ne olivat huonoja, jopa kelvottomia. Karttoja, joilta puuttuivat koko Ahvenanmaa sekä Hangon ja Porkkalan niemet, ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa hyviksi tai edes välttäviksi. Puutteet saattoi antaa anteeksi Waghenaerille ja vielä 1600-luvun alunkin karttojen julkaisijoille. Se, että samoja puutteita esiintyi vielä 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla ei enää ollut anteeksiannettavaa, sillä 1630-luvulta lähtien oikeata tietoa olisi ollut helposti saatavilla. 1600-luvun aikana hollantilaiset kartat kehittyivät, käyden vuosi vuodelta entistä prameimmiksi, mutta pitkän päälle edustava ulkoasu ei yksin riittänyt. Karttojen sisällön paikalleen jämähtäminen kertoo, että aika oli ajamassa hollantilaisen merikartografian ohitse.

1600-luvulla ilmestyi vain harvoja merikarttoja muualla kuin Hollannissa. Muutamia kuitenkin julkaistiin. Erityisesti ansaitsee maininnan Italiassa toimineen brittiläisen Robert Dudleyn kartat. Ne olivat omaperäisiä ja ainakin Suomen osalta karttakuvaltaan hollantilaisia parempia. Suomen rannikon kuvaus niissä perustui Anders Buren Pohjoismaiden kartalle vuodelta 1626.

1600-luvun lopulla ilmestynyt ensimmäinen ruotsalainen merikartasto muutti kerralla Itämeren merikarttojen karttakuvan monin verroin aiempaa paremmaksi. Hollantilaiset olivat yhä valppaina julkaisten piraattikopioita heti perään. Aloite oli kuitenkin siirtynyt ruotsalaisille. Tästä eteenpäin parhaat ulkomaiset merikarttakustantajat perustivat Itämeren karttansa ruotsalaisille kartoille. Ala oli kuitenkin konservatiivista. Monet julkaisivat vielä 1700-luvulla, jopa vielä 1700-luvun puolivälissä, vanhoihin hollantilaisiin esikuviin perustuvia auttamattomasti vanhentuneita karttoja. 1700-luvun kuluessa Hollanti vähitellen menetti asemansa merikarttojen johtavana julkaisijamaana Britannialle

Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Ote hollantilaisesta van Keulenin merikartasta 1600-luvun lopulta. Huomaa Ahvenanmaan pääsaaren ja Hankoniemen puuttuminen.

Luettelo muualla kuin Ruotsissa, Venäjällä ja Suomessa vuosina 1583–1800 julkaistuista Suomen rannikon merikartoista

Kustakin kartasta on kerrottu kustantajan nimi sekä tunnettujen painosten ilmestymisvuodet. Uusintapainoksia tehtäessä karttoihin on yleensä tehty muutoksia – välillä pieniä, välillä suuria. Yhteensä 117 karttaa.

Koko Itämeri (ilman Pohjanlahtea) 1622–

Yhteensä 54 karttaa.

Suomenlahti 1583–

Kartat kuvaavat koko Suomenlahtea yhdellä lehdellä ellei suluissa ole jotain seuraavassa selitetyistä lyhenteistä: L = vain länsiosa, I = vain itäosa, L+I = koko Suomenlahti kahtena erillisenä lehtenä. Yhteensä 44 karttaa.

Pohjois-Itämeri, Ahvenanmeri ja Saaristomeri 1632–

Katso myös Suomenlahden karttoja, sillä osa Suomenlahden länsiosan kartoiksi luokitelluista 1600-luvun hollantilaisista kartoista ylettyy lännessä Ahvenanmaalle asti. Yhteensä 5 karttalehteä.

Pohjanlahti 1695–

Yhteensä 6 karttaa

Utö 1644–

Utön kartta on yleensä puolikaslehden kokoinen ja on Tukholman saariston kartan rinnalla. Yhteensä 7 karttaa.

Hamina (Vehkalahti) 1729

Yksi kartta.

Alkuun


Copyright Jan Strang 2006

Ruotsalaiset merikartat

Ruotsin suurvalta-aikana 1600-luvulla Ruotsin laivasto ryhtyi kartoittamaan valtakunnan vesialueita Itämerellä. Alkuaikoina mittaukset olivat epäsystemaattisia ja alkeellisiakin, mutta loivat kuitenkin pohjan vanhempiin hollantilaisiin karttoihin verrattuna huomattavasti paikkansapitävimmille ja täsmällisemmille merikartoille. Ensimmäinen ruotsalainen merikartta oli "perämiesten vanhimman" J. Månssonin Itämeren kartta vuodelta 1654. Syystä tai toisesta Månssonin kartta ei päässyt vaikuttamaan merikartoituksen yleiseen tasoon, vaikka ainakin Suomen rannikko oli siinä paremmmin kuvattu kuin hollantilaisilla kartoilla.

Ensimmäisen ruotsalaisen merikartaston julkaisi Peter Gedda vuonna 1695 W. von Rosenfeldtin, H. G. Sjöhjelmin ynnä muiden mittauksiin perustuen. Kartasto merkitsi suurta harppausta Itämeren kartoituksessa. Sen kartoista tuli pitkäksi aikaa muiden julkaisemien Itämeren karttojen malli. Ensimmäisen hollantilaisen plagiaatin julkaisi J. Loots vuonna 1697. Ensimmäinen venäläinen painos Geddan kartastosta ilmestyi vuonna 1714. Geddan kartastossa on neljä Suomen vesiä kuvaavaa karttaa. Lähes kokonaan aiempien merikarttojen ulkopuolelle jäänyt Pohjanlahti on nyt mukana täysikokoisena karttana. Seuraavan ruotsalaisen kartaston julkaisi amiraali Nils Strömcrona (Ström) vuonna 1739. Siinäkin oli neljä Suomen vesiä kuvaavaa karttaa.

Vaikka Geddan ja Strömcronan kartat merkitsivät huomattavaa parannusta aiempiin hollantilaisiin karttoihin verrattuna, niin samalla niissä kuitenkin säilyi monia hollantilaisen merikarttatradition piirteitä ja valitettavasti myös pahoja hollantilaiskartoista perittyjä virheitä. Tästä syystä edes aikansa kriteereillä arvioiden näitäkään karttoja ei voi pitää hyvinä. Vuonna 1626 valmistuneella A. Buren Pohjoismaiden kartalla Suomenlahti oli paljon oikeammin piirretty kuin Geddan tai Strömcronan merikartoilla.


Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Ote Strömcronan merikartasta vuodelta 1739. Hankoniemi on hämmästyttävän väärin piirretty ottaen huomioon, että Strömcrona itse oli useampana vuonna tehnyt merenmittauksia sen ympäsistössä ja että jo vuodesta 1626 alkaen oli laadittu karttoja, joissa niemi oli varsin oikein piirretty.

1700-luvun jälkipuolella ruotsalaisia merikarttoja ryhdyttiin uudistamaan tieteelliselle pohjalle. Tähän liittyen Suomen rannikoilla ensimmäisen kerran toimitettiin kolmiomittauksia. Suomalaiset tiedemiehet Jacob Gadolin, J. Justander ja N. G. Schultén kolmiomittasivat Turun ja Tukholman välin sekä Suomen rannikon Porkkalasta Tornioon. Nämä mittaukset sekä suomalaisten siviilimaanmittarien laatimat rannikkokartat muodostivat pohjan vuosina 1788–1795 ilmestyneelle Ruotsin merikartaston (= Sveriges sjöatlas) ensimmäiselle painokselle, joka julkaistiin amiraali J. Nordenankarin toimesta. Nordenankarin kartat olivat ensimmäiset systemaattisille tieteellisille mittauksille perustuneet Suomen vesien merikartat. Niissä Suomen rannikko on ensimmäisen kerran kuvattu lähes oikein.

Ruotsin merikartaston julkaisemista ja samalla uudistamista jatkoi 1800-luvulla Gustaf af Klint. Hänen mukaansa 1800-luvun alun ruotsalaiset kartat tunnetaan Klintin karttoina. Hän julkaisi Suomen vesistä aiempaa tarkempia karttoja. Lähteenään hän saattoi käyttää Ruotsin vallan viimeisinä vuosina erityisesti Suomenlahdella ja Saaristomerellä toteutettuja uusia ja entistä tarkempia mittauksia. Klintin tarkimpien karttojen mittakaava oli 1:200 000.

1800-luvun puolivälissä Ruotsin merikartaston julkaisemista jatkoi aluksi Ruotsin Kuninkaallinen Merikarttakonttori ja vuodesta 1871 lähtien sen seuraaja Kuninkaallinen Merikarttalaitos. Uutta omiin mittauksiin perustuvaa lähdeaineistoa Suomen vesiltä ei ruotsalaisilla tuolloin enää ollut, vaan karttoja uudistettiin venäläisiin merikarttoihin perustuen. Uudet kartat vastasivat mittakaavoiltaan ja lehtijaoltaan Klintin karttoja.

Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Ote Klintin merikartasta vuodelta 1809. Huomaa ero edellä kuvattuun Strömcronan karttaan. Jo vuonna 1788 ilmestynyt Nordenankarin merikartta oli hyvä. Tämänkään kartan tarkkuus ei kuitenkaan vielä riiittänyt saaristopurjehdukseen.

Luettelo ruotsalaisista Suomen vesien merikartoista vuosilta 1654–1900

Kartat on järjestetty ilmestymisvuoden mukaan. Yhteensä 46 karttaa. Uusintapainoksia ja uudistettuja painoksia ei ole laskettu mukaan. Lyhenteiden selitys: IM = Itämeri ilman Pohjanlahtea, IMP = Itämeri Pohjanlahden kanssa, PL = Pohjanlahti, SL = Suomenlahti, TAS = Turun ja Ahvenanmaan saaristo, PM = Perämeri, SM = Selkämeri, MK = Merenkurkku, lo = länsiosa, io = itäosa, po = pohjoisosa, ko = keskiosa, eo = eteläosa, rpo = rannikon pohjoisosa, rko = rannikon keskiosa, rke = rannikon eteläosa.


1654 – Månssonin Itämeren kartta (IM) (1)

1695 – Geddan kartaston kartat (4)

1739 – Strömcronan kartaston kartat (4)

1750 – Hahnin Itämeri (IM) (1)

1768 – Åkermanin Suomenlahti (SL) (1)

Sveriges sjöatlas -kartaston kartat:

1788 – Nordenankarin kartat (6)

1809 – Klintin kartat (10)

1861 – Merikarttakonttorin (1849–1871) kartat (8)

1872 – Merikarttalaitoksen (1871–) kartat (10)

1856 – Bonnierin Helsingin edustan kartta

Alkuun


Copyright Jan Strang 2006

Venäläiset merikartat

Venäläisten kartoitukset ja kartat vuoteen 1828

Venäläisten merikartoitukset Itämerellä alkoivat 1700-luvun alussa, heti kun tsaari Pietari suuri sotajoukkoineen oli onnistunut valloittamaan ensimmäiset kaistaleet ruotsalaisten aiemmin hallitsemista Suomenlahden rannoista. Suomenlahden kartoitus alkoi yhtaikaa kun tieteellinen kartografia yleensäkin saapui Venäjälle. Alku oli hidas, koska ensin piti kouluttaa kartoittajat. Ensimmäisiä toimia oli ruotsalaisen Geddan kartaston (aikansa parhaan Itämeren kartaston) julkaiseminen venäjänkielisenä painoksena vuonna 1714 nimellä "Varjagien meren kartasto". Myöhemmin siitä otettiin lukuisia uusintapainoksia, joihin vähitellen liitettiin mukaan venäläisten omiin mittauksiin perustuvia karttoja ennen kaikkea Suomenlahden alueelta. Jo vuoden 1714 painokseen sisältyi kolme venäläistä karttaa, jotka esittivät Hankoniemen, Tvärminnen ja Barösundin tuloväyliä Suomen etelärannikolla. Tsaarin laivaston Hankoniemellä saavuttaman voiton kunniaksi nämä kolme Suomen vesien karttaa saivat kunnian olla ensimmäiset venäläiset merikartat yleensäkin.

Sittemmin venäläiset julkaisivat venäjännetyt painokset lähes kaikista ruotsalaisista Itämeren merikartoista aina 1800-lvuvun puoliväliin asti. Poikkeuksen teki Suomenlahti, jota kuvaavien ruotsalaisten karttojen julkaiseminen loppui jo vuonna 1750.

1700-luvun kuluessa venäläisten kartoitusaktiviteetti vähitellen lisääntyi. Erityisesti kartoitettiin maan omia rantavesiä, joihin vuodesta 1721 lähtien kuuluivat myös Karjalan rannikot ja suomalaisten asuttamat Suomenlahden ulkosaaret. Pikkuvihan aikana 1741–1743 venäläiset varsin ahkerasti kartoittivat tuolloin hallussaan pitämäänsä Ruotsille kuulunutta osaa Suomesta sekä saivat sotasaaliiksi ruotsalaista kartta-aineistoa. Omien mittausten ja saatujen sotasaaliskarttojen perusteella venäläinen amiraali A. Nagajev julkaisi 1700-luvun puolivälissä lukuisia varsin tarkkoja merikarttoja Suomenlahdelta ja erityisesti Suomen rannikolta. Nagajevin kartat olivat huomattavasti tarkempia kuin mitkään vastaavan ajankohdan ruotsalaiset julkaistut merikartat.

Uudenaikaisten Nordenankarin merikarttojen ilmestyttyä Ruotsissa 1700-luvun lopulla venäläiset kokivat tarpeelliseksi saada myös omat rannikkonsa kartoitettua vastaavalla tasolla. Tätä varten lähetettiin 1800-luvun alussa amiraali G. Sarytshevin johtama mittausretkikunta Itämerelle. Retkikunnan töihin perustuen Sarytshev julkaisi vuonna 1812 uuden venäläisen Itämeren kartaston, johon sisältyi viisilehtinen sarja vuonna 1808 valmistuneita Suomenlahden karttoja. Niiden mittakaavatarkkuus Suomenlahden itäpäässä oli suurempi kuin samoihin aikoihin valmistuneiden ruotsalaisten Klintin karttojen. Sarytshevin mittauksiin liittynevät samoihin aikoihin toteutetut amiraali von Dessinin mittaukset Venäjän Suomen rannikolla. Sarytshevin kartat oli tarkoitettu sotalaivoille. Vuosina 1814–1817 julkaisi Venäjän Itämeren majakkalaitoksen päällikkö amiraali Spafarjev kauppamerenkululle tarkoitetun Itämeren kartaston. Sekä Sarytshevin että Spafarjevin kartastoissa Suomen rannikkojen kuvaus perustui pääosin ruotsalaisiin karttoihin. Vain Kymijoen itäpuolella perustana olivat venäläisten omat mittaukset. Suomalaisesta näkökulmasta Sarytshevin ja Spafarjevin kartat eivät olleet kovin mukavia, paitsi vieraan kielensä vuoksi, myös siitäkään syystä, että kartat vain juuri ja juuri ylettyivät Suomen rannikolle – sisämaata ei näkynyt juuri lainkaan ja jotkut lahtien pohjukatkin puuttuivat.

Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Viipurin kuva Nagaejvin Karjalan rannikon kartan kartussissa. Kartta on 1750-luvulta, mutta sama kuva oli jo 1720-luvulla ilmestyneellä Ivan Kirilovin Viipurin piirin kartalla.

Schubert, Wrangel ja Reinecke – Suomenlahden kartoitus ja kartat vuodesta 1828

Vuonna 1828 Venäjällä aloitettiin uusi siihenastisia huomattavasti laajempi ja systemaattisempi hanke Itämeren ja Suomenlahden kartoittamiseksi. Hankkeesta kasvoi kaikkien aikojen merkittävin Suomenlahden kartoitus. Hankkeen alullepanija oli Venäjän 1800-luvun alkupuolen sotilaskartografian suuri nimi, kenraali F. F. Schubert. Toteutus vuosina 1828–1859 tapahtui amiraalien Wilhelm Wrangel ja Michael Reinecke johdolla. Työn geodeettiseksi perustaksi rakennettiin Wrangelin johdolla Suomenlahdelle kolmioverkko, joka ylettyi Karjalan kannakselta Ruotsin Grislehamniin. Suomen vesien kartoitus Hangosta Karjalan kannaksen Seivästölle toteutettiin vuosina 1833–1850 amiraali Reinecken johdolla. Vedet noin kymmenen kilometrin etäisyydelle ulkosaarista luodattiin systemaattisesti. Alue jaettiin neliövirstan (noin neliökilometrin) suuruisiin neliöihin. Neliöiden nurkkapisteet merkittiin ankkuroiduilla poijuilla ja niiden tarkka sijainti määritettiin aiemmin mitatun kolmioverkon avulla. Neliön sisälle jäävä alue luodattiin soutamalla sen sivujen suuntaisesti olosuhteista riippuen noin 50 tai 80 metrin välein ja pudottamalla luoti veteen samaten 50 tai 80 metrin välein. Työn lopputuloksena syntyi yli sata käsin huolella mittakaavaan 1:16 800 piirrettyä mittapöytälehteä käsittänyt kartasto. Yli sadan vuoden ajan tämä kartasto muodosti perustan niin venäläisille kuin suomalaisillekin Suomenlahden merikartoille. Reinecken mittausten tuloksia käytetään yhä jossain määrin Suomen uusimmissakin 2000-luvun digitaalimerikartoissa.

Reinecken mittapöytälehtien perusteella Venäjän meriministeriön hydrografinen osasto (MHO) painatti vuodesta 1840 lähtien useita Suomen rannikkovesiä kuvaavia tarkkoja karttasarjoja sekä Suomenlahden yleiskarttoja ja satamien ja kapeikkojen erityiskarttoja (katso jäljempänä seuraavaa luetteloa).

Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Viipurin edustaa venäläisellä Berega-kartalla vuodelta 1844. Ote kirjassa "Suomenlahden saaristokartasto 1880" olevasta koko aukeaman kokoisesta kartasta.

Turun ja Ahvenanmaan saaristo sekä Pohjanlahti

Schubertin kartoitushankkeen katsottiin päättyneen vuonna 1859. Tällöin Venäjän Itämeren rannoista oli kartoitettu paitsi Suomenlahti myös Riian lahti ja Baltian rannikko aina Itä-Preussin rajalle sijainneeseen Klaipedaan (Memel) asti. Saaristomerellä oli vuonna 1840 kartoitettu Bomarsundin tuloväylät ja 1820-luvulla Turun sisääntuloväyliä. Kartoittamatta oli valtaosaltaan Turun ja Ahvenanmaan saaristo sekä koko Pohjanlahti.

Saaristomeren kartoitukseen alkaen Hangosta kohti länttä ryhdyttiin vuonna 1861. Menetelmät ja tarkkuus olivat periaatteessa samat kuin Suomenlahdellakin, mutta nyt resursseja oli vähemmän käytössä, josta syystä työ eteni paljon hitaammin. Niinpä Turun ja Ahvenanmaan saariston kartoitus kesti aina vuoteen 1917 eikä lienee silloinkaan ollut aivan valmis. Saaristomeren alueelta MHO painatti vuodesta 1866 lähtien lukuisia karttasarjoja mittakaavoissa noin 1:50 000–1:80 000 sekä joitakin yleiskarttoja ja erityiskarttoja. Tarkassa 1:16 800 mittakaavassa ilmestyi vain väliaikainen karttasarja Hangon ja Utön välisistä ulkosaarista.

Pohjanlahden kartoitus alkoi vuonna 1851 suomalaisten aloitteesta, Suomen luotsilaitoksen johdolla ja Suomen valtion kustannuksella. Työt alkoivat pohjoisesta Torniosta ja etenivät kohti etelää. Kartoitusmittakaava oli aluksi 1:33 600 eli ei yhtä tarkka kuin etelässä. Töiden ensimmäinen johtaja oli suomalainen meriupseeri Konstantin Lönneström, joka kuitenkin jo 1850-luvulla siirrettiin kartoittamaan Saimaata, minkä jälkeen Pohjanlahden kartoituksen johto siirtyi venäläisille meriupseereille. Vaikka Suomi maksoi Pohjanlahden mittaukset, niin oikeus karttojen tuottamiseen niiden perusteella oli yksinomaan Venäjän meriministeriöllä. Saaristomeren mittausten tavoin Pohjanlahden mittaukset etenivät hitaasti. Valmiiksi ne saatiin vasta juuri Suomen itsenäistymisen kynnyksellä. Mittausten tulosten perusteella MHO painatti vuodesta 1872 lähtien uudistettuja ja entistä tarkempia karttoja Pohjanlahdelta.


Yhteenveto

Vuoteen 1917 mennessä venäläiset olivat tuottaneet huomattavan määrän merikarttoja Suomen vesistä – enemmän kuin muut maat yhteensä. Valtaosa painetuista kartoista oli kuitenkin vain Venäjän sotalaivaston käyttöön tarkoitettuja sotasalaisuuksia. Siviilien käyttöön tarkempia karttoja saatiin vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ja kaikkein tarkimpia ei silloinkaan.

Lisätietoja venäläisten kartoituksista löytyy kirjasta Suomenlahden saaristokartasto 1880 / toim. Jan Strang, Erkki-Sakari Harja ja Seppo. Laurell – Helsinki : Genimap, 2006.

Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Pellingin saaristoa venäläisellä Shhery-sarjan kartalla 1:16 800 1900-luvun alkuvuosilta. Kartasta on varhaisempi painos 1870-luvulta.

Luettelo venäläisistä Suomen vesien merikartoista vuosilta 1714–1900

Yhteensä ainakin 557 karttaa mukaan lukematta uusintapainoksia ja lehtijakokarttoja. Lisäksi 51 erillistä rantaprofiilia ja enemmän kuin 13 linjataulukuvalehteä. Lyhenteiden selitys: IM = Itämeri ilman Pohjanlahtea, IMP = Itämeri Pohjanlahden kanssa, PL = Pohjanlahti, SL = Suomenlahti, TAS = Turun ja Ahvenanmaan saaristo, PM = Perämeri, SM = Selkämeri, MK = Merenkurkku, lo = länsiosa, io = itäosa, po = pohjoisosa, ko = keskiosa, eo = eteläosa, rpo = rannikon pohjoisosa, rko = rannikon keskiosa, reo = rannikon eteläosa, ir = itä rannikko, MHO = (Venäjän) Meriministeriön hydrografinen osasto. 1870-luvulta lähtien kunkin kartan nurkkiin painettiin lehtinumero. Jos täsmaälleen samlta alueeta ilmestyi kahdenlaisia karttoja, sai kumpikin niistä oman lehtinumeron. Seuraavassa luettelossa lehtinumero tai numerot on merkitty karttakohtasiin tietoihin viimeiseksi sulkuihin.

1714 – Geddan kartaston (Varjaagien meren kartaston) venäläiset kartat (4)

Kartastosta on useita painoksia, minkä lisäksi samat kartat sisältyvät Soimonovin Meripeilikartastoon. Painoksia ainakin vuosilta 1714, 1718, 1719, 1723, 1739, 1743.

1750 – Strömcronan kartaston venäläiset kartat (4)

Strömcronan Itämeren yleiskartta on paitsi Strömcronan kartaston venäläisessä painoksessa vuodelta 1750 myös Nagajevin kartastojen lukuisissa painoksissa vuosilta 1756–1796.

1801 – Nordenankarin kartaston venäläiset kartat (5)

1813 – Klintin kartaston venäläiset kartat (1)

Alla mainitun lisäksijäljempänä luetellut MHO:n varhaisimmat Pohjanlahden kartat perustuvat Klintin karttoihin.

Erilliskarttoja vuosilta 1714–1809 (12)

1756 – Nagajevin Itämeren kartaston yleiskartat (4)

1789 – Nagajevin Pietari-Tukholma kartaston rannikko- ja saaristokartat (13)

1812 – Sarytshevin kartaston kartat (7)

1812 – von Dessinin kartaston kartat (13)

1814–1817 Spafarjevin kartaston kartat (8)

1840–1900 – MHO:n yleiskartat (19)

1840–1900 – MHO:n Suomenlahden rannikkokartastot (14 + 14 + 6 + 125 + 75 = 234)

1872–1911 – MHO:n Pohjanlahden rannikkokartastot. 20 karttaa.

1866–1900 – MHO:n Turun ja Ahvenanmaan saariston kartastot. 99 karttaa.

1888 – MHO:n Suomenlahden ankkuripaikkakartaston kartat (52)

1863 – MHO:n Pohjanlahden itärannikon astronomisten pisteiden kartasto (16)

1840–1900 – MHO:n erityiskartat (29)

1871–1875 – MHO:n Suomen etelärannikon linjataulukuvasto

1863–1866 – MHO:n Suomenlahden rantaprofiilialbumi

MHO:n väyläoppaita


Alkuun


Copyright Jan Strang 2006

Suomalaiset merikartat

Autonomian aika

Vuodesta 1809 alkaen Suomenlahti oli Venäjän keisarikunnan sisämeri. Tämän myötä Venäjällä oli alueen kartoittamiseen liittyvä määräysvalta. Merikartoitus katsottiin sotilaalliseksi toiminnaksi, josta syystä se oli annettu yksinoikeudella Venäjän laivaston tehtäväksi. Autonomisen Suomen hallinnolla ei ollut siihen osaa tai sananvaltaa. Niinpä suomalainen merikarttatuotanto pääsi täydessä mitassa alkamaan vasta maan itsenäistyttyä. Suomalainen merenmittaus ja merikarttatuotanto alkoivat kuitenkin jo Venäjän vallan aikana.

Ensimmäiset Suomessa ilmestyneet merikartat julkaisi vuonna 1835 Ensimmäisen suomalaisen meriekipaasin luutnantti (myöhemmin kenraalimajuri) F. P. von Scharenberg. Kyseessä oli kaksi varsin epätarkkaa Helsingin lähivesien karttaa.

Vuosina 1872–1886 Tie ja vesikulkulaitosten ylihallituksen piirtäjä, insinööri K. G. Ekebom julkaisi yksityisenä hankkeenaan sarjan Suomenlahden merikarttoja Viipurista Hankoon. Kartat hän piirsi pääasiassa Venäjän laivaston salaisiin merikarttoihin perustuen, joita karttoja hän meille tuntemattomalla tavalla oli saanut haltuunsa. Ekebomin kartat ilmestyivät siitäkin huolimatta, että Venäjän meriministeri kielsi julkaisemisen.

Muita merialueita kuvaavia merikarttoja ei Suomessa Venäjän vallan aikana julkaistu. Sisävesien merikarttoja julkaistiin – niistä kerrotaan erillisessä luvussa. Merenmittauksia Suomen luotsilaitoksen johdolla toimitettiin Pohjanlahdella, mutta kuten jo mainittiin, niihin perustuvat kartat julkaistiin vain Venäjällä ja venäjänkielisinä.

Lisätietoja suomalaisista 1800-luvun merikaroista löytyy kirjasta Suomenlahden saaristokartasto 1880 / toim. Jan Strang, Erkki-Sakari Harja ja Seppo. Laurell – Helsinki : Genimap, 2006).

Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Helsingin itäistä saaristoa Scharenbergin merikartalla vuodelta 1835. Kartta on ensimmäinen Suomessa julkaistu merikartta.

Itsenäisyyden aika

Rannikkokartat

Suomen itsenäistyttyä merikarttojen julkaisemista varten perustettiin Merenkulkuhallituksen alaisuuteen Merikarttalaitos. Se ryhtyi ripeästi toimeen kotimaisten merikarttojen aikaansaamiseksi. Ensimmäiset itsenäisen Suomen merikartat ilmestyivät kauppoihin vuonna 1919.

Merikarttalaitoksen merikarttojen ensimmäinen sukupolvi perustui suoraan venäläisille merikartoille, jotka suomennettiin ja ruotsinnettiin sekä samalla mittayksiköt muunnettiin metrijärjestelmän mukaisiksi. Kartat painettiin useampivärisinä litografioina suurin piirtein samoja värejä käyttäen kuin Ekebomin kartoilla. Matalat vedet painettiin keltaisella ja sisämaa vaaleanruskeanharmaalla. Majakkojen kuvia sijoiteltiin yksittäisinä sisämaahan. Koordinaatisto, mittakaava ja lehtijako säilyivät samoina kuin venäläisissä kartoissa. Lehtinumerointi uusittiin. Rannikkokarttojen uusi numerointi alkoi idästä numerosta 11 (Koivistonsalmi), kasvoi länttä ja pohjoista kohti edettäessä päättyen numeroon 48 (Tornio–Ulkokrunni). Lehtinumerot 1–9 oli varattu Laatokan kartoille ja pienimittakaavaisille yleiskartoille.

Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
K. G. Ekebomin saaristokartaston läntisin lehti. Kartta on vuodelta 1880. Alkuperäiskartan mittakaava oli 1:72 000.

Jo heti 1920-luvun alussa ryhdyttiin karttoja julkaisemaan myös uudessa suomalaisten merikarttojen mittakaavaksi valitussa 1:50 000 mittakaavassa. Uudenkaarlepyyn pohjoispuolisista vesistä ei venäläisiin mittakaavoihin laadittuja karttoja julkaistu lainkaan, vaan Uudenkaarlepyyn ja Oulun väliset merikartat ilmestyivät suoraan 1:50 000 mittakaavassa ja Oulun ja Tornion väli 1:100 000 mittakaavassa. Venäläisten karttojen mittakaava tuolla alueella oli ollut oleellisesti pienempi eli 1:109 200. Myöhemmin (1930-luvulla) Tornion ja Oulun välin 1:100 000 kartan korvasi 1:75 000 kartta kunnes 1940–1950-lukujen vaihteessa 1:50 000 kartasto saatiin yletettyä Tornioon asti. Yleisestä linjasta poiketen 1920-luvulla Turun saaristosta julkaistiin yksi kartta mittakaavassa 1:55 000.

1:50 000 ja muihin pyöreälukuisiin mittakaavoihin laadittuja karttoja kutsun Merikarttalaitoksen merikarttojen toiseksi sukupolveksi. Vähitellen myös Etelä-Suomen merikarttoja uudistettiin toisen sukupolven kartoiksi. Venäläisten karttojen mittakaava oli ollut vaihtelevasti suurempi kuin 1:50 000 ja kun suurempaan mittakaavaan siirryttäessä lehtijakoon ei tehty suuria muutoksia, merkitsi uudistus samalla lehtien koon suurenemista. Merkittävä uudistukseen liittyvä muutos oli venäläisestä koordinaatistosta luopuminen. Tämä merkitsi suurta muutosta pituuspiiriarvoihin. Karttojen yleisilme ja väritys säilyivät samana 1940-luvun lopulle saakka ja majakkojen kuvatkin olivat useimmiten yhä mukana. Lehtijakoon tehtiin vain yksi huomattava muutos: Uudenmaan rannikon länsiosien vanhat vaakasuuntaiset lehdet korvattiin pystysuuntaisilla, kauemmas ulkomerelle ylettyvillä lehdillä. Niinpä Helsingin edustan entinen lehti Nro 19 Porkkala–Söderskär (1:60 900) korvattiin kapeammalla, mutta korkeammalla lehdellä Nro 19 Kytö–Tallörn (1:50 000). Venäläisistä mittakaavoista poissiirtyminen kesti varsin kauan. Suomenlahden kartat saatiin uudistettua 1930-luvun loppuun mennessä, Turun ja Ahvenanmaan saaristo pääosin 1940-luvulla, mutta Pohjanlahden rannikon eteläosa vasta paljon myöhemmin. Vielä vuonna 1992 myynnissä olleet lehdet Utö–Vidskär–Vänö ja Kumlinge–Lypertö olivat venäläisissä mittakaavoissa 1:54 768 ja 1:50 400.

Suomalaisia merikarttoja uudistettiin vähitellen. Karttapiirros ja syvyystiedot täydentyivät sitä mukaan kun merenmittaukset edistyivät. Merkittäviä muutoksia tapahtui 1940- ja 1950-lukujen taitteessa. Tuolloin muutettiin karttojen ulkoasua sekä lehtinumerointia ja lehtijakoa. Päällepäin muutos näkyy parhaiten karttojen värityksen muuttumisena. Ruskeanharmaa maa-alueiden väri vaihtui vaaleanvihreäksi ja matalikkojen suhteellisen kirkkaan keltainen väri sai huomattavasti vaaleamman sävyn. Majakkojen kuvatkin poistuivat kartoilta. Pohjanlahden pohjoisosan lehtinumeroinnin uusiminen aloitettiin 1940-luvun lopussa. Numeroita tuli lisää niin, että Tornion lehti oli tämän jälkeen 59. Suomenlahden karttojen numerointi ja lehtijako uusittiin vuonna 1954. Uudessa numeroinnissa Helsingin lehden numeroksi tuli 19 sijasta 18. Merikarttojen yhtenäinen numerointi yletettiin myös sisävesien karttoihin. Viimeiset sotavuodet ja sotaa välittömästi seuranneet vuodet olivat merikarttojen ilmestymisen kannalta hiljaisia. Vuonna 1948 karttatuotanto pääsi jälleen vauhtiin ja saavuttikin tämän jälkeen ennen näkemättömän laajuuden. Tästä eteenpäin useimmista merialueiden kartoista ilmestyi uudet korjatut painokset vuosittain. 1940–1950 -lukujen taitteessa uudistettuja karttoja kutsun Merikarttalaitoksen kolmannen sukupolven kartoiksi. Näiden "vihreiden" merikarttojen aika kesti aina 2 000 -luvulle saakka, jolloin niitä ryhdyttiin korvaamaan nykyisin käytössä olevilla "sinisillä" merikartoilla.

Yleiskartat ja erikoiskartat

Pienimittakaavaisia yleiskarttoja Merikarttalaitos on julkaissut varsin vähän ja harvakseltaan siihen verrattuna mitä Ruotsissa ja Venäjällä oli aiemmin julkaistu. Niinpä esimerkiksi ensimmäinen kotimainen Saaristomeren yleiskartta ilmestyi vasta vuonna 1948 – kolmekymmentä vuotta itsenäistymisen jälkeen. Siihen asti suomalaisten täytyi näillä omilla vesillään purjehtia ruotsalaisten, venäläisten tai neljänsien maiden yleiskarttoja käyttäen. Perämeren kotimaiset yleiskartat mittakaavassa 1:200 000 saatiin 1970-luvulla.

Yleiseen myyntiin valmistettujen karttojen lisäksi Suomen Merikarttalaitos teki alkuvuosinaan myös tavallista tarkempia karttoja puolustusvoimien tarpeisiin. Merkittävin hanke tässä suhteessa oli 1920- ja 1930-luvuilla julkaistu merikarttojen S-sarja. Sarjan kartat perustuivat 75-lehtiseen venäläiseen Suomenlahden saaristosarjaan (Shhery-sarja). Mittakaava oli sama kuin venäläisissä alkuperäiskartoissa eli 1:16 800 ja lehtijakokin oli sama. Osa lehdistä oli suoraan venäläisistä kartoista valokuvattuja. Karttojen kieli oli kuitenkin Suomi ja esitystapa suomalainen.

1940-luvun alussa, mahdollisesti jo aiemminkin, merikarttalaitos ryhtyi valmistamaan sotilasmerikarttoja mittakaavassa 1:20 000. Kartat tehtiin Gauss-Krügerin projektioon laadittuihin topografisiin karttoihin perustuen. Lehtijakokin oli useimmiten sama. Alkuaan kartat olivat yksivärisiä. Vuonna 1949 Topografikunta tuotti mallilehden peruskarttoihin perustuvasta monivärisestä Rannikkokartasta. Siinä matalat vedet on keltaisella, korkeuskäyrät maalla ruskealla ja yhtenäiskoordinaatisto vihreällä. Peruskartan tietoihin on vielä lisätty syvyyslukuja sekä merenkulun tarvitsemat väylä- ja merimerkkitiedot.

1940-luvun lopulta lähtien Merikarttalaitos ryhtyi julkaisemaan saaristokarttoja tarkempia erikoiskarttoja tärkeimpien satamien edustoista. Näiden karttojen mittakaava oli useimmiten 1:10 000 tai 1:20 000.

Erityisesti vapaa-ajan veneilijöille suunnattujen, kirjoiksi sidottujen merikarttasarjojen ilmestyminen alkoi olympiavuonna 1952. Ensimmäisen laitoksen nimi oli "Merikarttasarja A. Olympiaväylä. Ahvenanmaa–Helsinki".

Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Ote Merikarttalaitoksen 1:50 000 kartasta Boistö - Kotka vuodelta 1928. Tämäntyyppisen värityksen suomalaiset merikartat säilyttivät 1940-luvun lopulle asti, josta lähtien siirryttiin ns. vihreisiin merikarttoihin.

Luettelo suomalaisista merialueiden merikartoista ennen vuotta 1918

1835 – Scharenbergin Helsingin ympäristön kartat (3)

1872 – Ekebomin Helsingin ympäristön kartat (2)

1880–1886 – Ekebomin Suomenlahden saaristokartasto (8)

Luettelo suomalaisista merialueiden merikartoista vuosina 1918–1951

Luettelossa on kustakin kartasto ensin lehtinumero (jos sellainen on), sitten kartan nimeke ja mittakaava (ellei mittakaavaa ole kerrottu jo kappaleen otsikossa). Näiden jälkeen seuraa sarja vuosilukuja. Luettelossa ensimmäisenä oleva lihavoitu vuosi ilmaisee pohjakartan piirtämisvuoden. Sitä seuraa kaksoispisteen jälkeen joukko puolipisteellä toisistaan erotettuja vuosilukuja, jotka kertovat kunkin painoksen painovuoden.

Vuodesta 1932 alkaen kartoille nimekkeen alle painettiin kartan pohjakartan piirtämisvuosi eli se, joka tässä luettelossa on lihavoitu. Painovuosi painettiin kartan alamarginaaliin ja on tässä luettelossa lihavoidun vuoden ja kaksoispisteen jälkeen.

Ennen vuotta 1932 kartoille painettujen vuosilukujen merkitys oli toinen. Nimekkeen alle painettu vuosiluku ilmaisi useimmiten painovuoden eikä aina sitäkään, vaan vuoden sitä ennen tai sen jälkeen. Alamarginaalin erillinen painovuosimerkintä puuttui hyvin usein. Tästä syystä ennen vuotta 1932 painettujen karttojen kohdalla luettelossa seuraa painovuositiedon jälkeen suluissa kaksi kauttaviivalla toisistaan erotettua vuosilukua, joista ensimmäinen ilmaisee karttalehdelle nimekkeen alle painetun vuosiluvun (oli sen merkitys mikä tahansa) ja jälkimmäinen alamarginaaliin merkityn painovuoden (jos sellainen on – jos ei niin paikalla on viiva).

Jos käytössä olleista lähteistä ei ole selvinnyt mitä vuosilukuja kartalla lukee, on tiedon paikalla kysymysmerkki. Eli toisin sanoen kaava on seuraava: "Lehtinumero Nimeke Mittakaava –Piirtämisvuosi : 1. painoksen painovuosi(vuosiluku nimekkeen alla/vuosiluku alamarginaalissa); 2. painoksen painovuosi …"

Uusintapainoksiin tehtiin aina pieniä merenkulun kannalta tarpeellisia muutoksia – esimerkiksi uudet merimerkit ja löytyneet uudet matalikot tai karit pantiin paikalleen. Pohjakartta säilyi kuitenkin samana.

Merikarttalaitoksen yleiskartat 1:285 012 (v. 1922– )

Merikarttalaitoksen yleiskartat 1:200 000 (v. 1924– )

Merikarttalaitoksen yleiskartat 1:350 000 (v. 1926– )

Merikarttalaitoksen yleiskartat 1:500 000 (v. 1950– )

Merikarttalaitoksen rannikkokartat 1:50 400–1:60 900 venäläisen lehtijaon mukaan (v. 1919– )

Suomen rannikko Koivistosta Uuteenkaarlepyyhyn ja Saaristomeri (38 lehteä)

Merikarttalaitoksen rannikkokartat 1:50 000 vuoden 1922 lehtijaon mukaan (v. 1922– )

Merikarttalaitoksen rannikkokartat 1:50 000 vuoden 1948 lehtijaon ja lehtinumeroinnin mukaan (v. 1948– )

Merikarttalaitoksen merialueiden erikoiskartat 1:10 000 – 1:20 000 (1948–)

Merikarttalaitoksen S-sarja 1:16 800 (v. 1920– )

Merikarttalaitoksen topografikartat 1:20 000 (1940-1945)

Rannikkokartat 1:20 000 (1948-1953)

Merenkulkulaitoksen topografikartat 1:50 000 (1940-luku)

Alkuun


Copyright Jan Strang 2006

Sisävesien merikartat

Maan sisävesiä Venäjän laivasto ei pitänyt strategisesti tärkeinä ja niinpä suomalaisten sallittiin ryhtyä niitä kartoittamaan ja julkaisemaan niiltä karttoja. Täysin ilman sotilaallista ulottuvuutta ei tämäkään toiminta ollut. Lähtölaukauksen antoi Krimin sota. Venäläiset pelkäsivät, että Ruotsi saattaisi liittyä sotaan Englannin ja Ranskan rinnalle ja hyökätä läpi Suomen Pietariin. Katsottiin, että Venäjän tulisi valmistautua sotimaan myös Suomen suurilla järvillä. Laivaston perämieskunnan upseereista koostunut venäläinen joukko-osasto lähetettiin kartoittamaan Näsijärveä. Näsijärven kartasto ilmestyi kaksikielisenä, venäjäksi ja kielivirheitä viliseväksi suomeksi toimitettuna Pietarissa vuonna 1865.

Krimin sodan päättymisen aikoihin Suomen senaatti esitti keisarille, että se saisi ryhtyä toimiin Saimaan ja Kallaveden kartoittamiseksi laivaliikenteen tarpeisiin – olihan Saimaan kanava juuri avattu. Ilmapiiri hankkeelle oli suotuisa ja keisari suostui ehdotukseen. Saimaalle lähetettiin suomalaisen eversti Bartramin johtama mittausretkikunta. Kartoitustöiden tuloksena ilmestyi vuosina 1864–1866 retkikunnan apulaispäällikön Konstantin Lönneströmin piirtämänä Saimaan ja Kallaveden kartasto. Kun pää oli aukaistu, jatkui Suomen sisävesien kartoitus suomalaisten johdolla – venäläistenkin kuitenkin töihin osallistuessa – niin että kaikki laivaliikenteen kannalta merkittävämmät sisävedet oli 1900-luvun alkuvuosiin mennessä kartoitettu.

Laatokan kartoituksesta ja sen karttojen julkaisemisesta huolehti Venäjän meriministeriön hydrografinen osasto. Kartat olivat venäjänkielisiä.

Suomen itsenäistyttyä sisävesien, kuten merialueidenkin karttojen julkaiseminen tuli Merenkulkuhallituksen tehtäväksi. Uusia karttoja ryhdyttiin julkaisemaan yleensä mittakaavassa 1:40 000, johon mittakaavaan jo tsaarin vallan viimeisinä vuosin muutama kartta oli ehditty laatia. Uudistettuja ja uusiin mittauksiin perustuvia karttoja odotellessa vanhoista kartoista otettiin uusintapainoksia vielä ainakin 1950-luvun alussa


Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte


Jan Strangin merikarttatieto - kuvanäyte
Kaksi otetta Konstantin Lönneströmin Saimaan väyläkartastosta vuodelta 1864. Kartoista vuonna 1892 otettu uusintapainos poikkaa ulkoasultaan oleellisesti alkuperäispainoksesta.

Luettelo sisävesien merikartoista ennen vuotta 1918

Monista kartoista otettiin lisäpainoksia vielä vuoden 1918 jälkeen ainakin 1950-luvulle asti

Laatokka

Vuoksen vesistö

Kymijoen vesistö

Kokomäenjoen vesistö

Oulujärvi

Luettelo sisävesien merikartoista vuosina 1918–1951

Laatokka (1922–)

Saimaa mittakaavassa 1:35 700 ja väliaikaiset lehdet 1:50 000 (1922–)

Uusintapainoksia autonomian aikaisista kartoista

Saimaa 1:40 000 ja 1:45 000 (1922–)

Pielisjoki 1:20 000 (1950–)

Päijänteen vesistö 1:40 000 (1920–)

Keitele 1: 50 400

Pielavesi – Nilakka 1:50 000

Alkuun


Copyright Jan Strang 2006

Neljänsien maiden merikartat

1700-luvulla Hollanti joutui luovuttamaan asemansa johtavana merenkulkumaana Britannialle. Samalla myös kansainvälisen merikarttabisneksen keskus siirtyi Amsterdamista Lontooseen, jossa monet kustantajat ryhtyvät julkaisemaan merikarttoja kaikilta maailman meriltä.

Brittiläiset, kuten muutkin neljänsissä maissa tehdyt merikartat, perustuivat ruotsalaisten, venäläisten ja vuodesta 1920 lähtien myös suomalaisten karttojen kopiointiin. Luotettavuudessa ja ajantasaisuudessa ne eivät yleensä pärjänneet esikuvilleen, mutta ne menestyivät koska ne olivat yleisesti ymmärretyllä englannin kielellä ja niitä myytiin siellä missä oli kysyntää. Suomeen ja muualle Itämerelle matkalla olleet ulkomaiset laivat hankkivat karttansa Länsi- ja Keski-Euroopan suurista satamista ja sieltä brittiläisten karttojen hankkiminen oli yleensä helpompaa kuin Itämeren ympärysmaiden omien karttojen.

Erityisesti Krimin sodan aikana, 1850-luvun puolivälissä, julkaistiin neljänsissä maissa runsaasti Suomen rannikkoa kuvaavia karttoja. Silloin ilmestyi paitsi yleiskarttoja myös varsin tarkkoja karttoja sotatoimialueista. Koska Britannian ja Ranskan laivasto teki paikan päällä myös omia mittauksia, sisältyi moniin Krimin sodan aikaisiin karttoihin myös kokonaan uutta tietoa.

Brittiläisistä 1800-luvun jälkipuoliskon kustantajista ylivoimaisesti merkittävin oli Britannia amiraliteetti. Britannian lisäksi Suomen vesien karttoja julkaistiin lukuisissa muissa maissa. Ainakin seuraavissa maissa julkaistuja karttoja olen nähnyt tai muuten saanut niistä tietoja: Saksa, Tanska, Ranska, Italia, USA.

Luettelo neljänsissä maissa julkaistuista Suomen vesien merikartoista vuosina 1800–1900

Luettelo on puutteellinen. Siitä puuttuu mm. karttoja, jotka olen nähnyt, mutta joita koskevia tietoja en ole aikoinani kirjoittanut muistiin.

Britannian amiraliteetin yleiskartat

Britannian amiraliteetin rannikkokartat

Britannian amiraliteetin erikoiskartat

Muita Suomen rannikoiden merikarttoja

Alkuun


Jungrusund
Jungfrusund kesällä 2005. Kuva Jan Strang.

Tämä aineisto perustuu monivuotiseen ja laajaan tutkimustyöhän arkistossa ja kirjastoissa. Kaikki relevantti kirjallisuus sekä suuri määrä kirjastojen ja arkistojen luetteloita on läpikäyty. Alkuperäisiä karttoja olen nähnyt tuhansia - ja samalla usein ne myös luetteloinut ja kuvannut. Jan Strangin Merikarttatieto on yhteenveto laajemmasta aineistosta, jossa kustakin nyt vain yhdellä rivillä tai vain yhdellä vuosiluvulla kuvatusta kartasta tai kartastosta on tietoja yleensä useita rivejä - joskus jopa pari täyteen kirjoitettua A4-arkkia. Vaikka olen yrittänyt virheitä vältellä ja kaikki ilmestyneet kartat luetteloida, niin puutteita on varmasti jäänyt. Tietoja tekstissä olevista virheistä sekä kartoista, jotka luettelosta puuttuvat otan mielihyvin vastaan.

Mikäli tarvitsette luennoitsijaa Suomen vesien merikarttojen historiasta tai yleensä Suomen kartoituksen ja karttojen historiasta tai tarvitsette näihin aiheisiin liittyvää konsulttiapua niin pyydän ottamaan yhteyttä. Minulla on valmiina videotykkiesityksiä ja uusia pystyn aineistoni avulla laatimaan kohtuullisessa ajassa.

Copyright Jan Strang 2006